I'm Back (Again)!

Hei ja anteeksi!

"En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska kirjoitukseni alkoivat masentaa jo itseänikin ja toivoin, että voisin kirjoittaa seuraavaksi jostakin vähän iloisemmista aiheista. No, kävi ilmi etten voi, koska ilmeisesti elämällä ei ole edelleenkään tarjota minulle juurikaan mitään hyvää. Ja mitä pidempään olin kirjoittamatta, sitä vaikeammalta tuntui taas aloittaa. Monta kertaa teki mieli postata jotain, mutta niin pitkän tauon jälkeen tuntui oudolta postata vain jotain randomia." - Luonnos vuodelta 2019

Tänään päätin kuitenkin yrittää (jälleen) uudelleen. Aloitetaanko vaikka siitä mitä kaikkea tämän tauon aikana on tapahtunut? 

Luonnoksista löytyi kirjoitus vuodelta 2019: 

"Olin pitkään toiveikas. Olen yrittänyt ja kokeillut kaikkea mitä minulle on ehdotettu, vaikka olisin jo valmiiksi tiennyt sen vain pahentavan oloani. Marraskuussa lopetin yrittämästä ja toivomasta.

Syntymäpäiväni on siitä merkittävä päivä, että huomattuani olevani taas vuoden vanhempi, mutta asioiden ja etenkin terveyteni menneen vaan huonompaan suuntaan minä luovutin.
Kaikki mitä olen tähän mennessä yrittänyt on mennyt pieleen. Olen lapsesta asti pitänyt piirtämistä ja kirjoittamista omana juttunani, vaikka jo silloin suurin kehu oli korkeintaan "ihan kiva". Runokirjaa ei ole myyty parissa vuodessa kuin 7 kappaletta ja olen itse ostanut niistä kaksi. Toisin sanoen edes sukulaisiani ei kiinnosta lukea runojani. Ironista sikäli, että siitä runokirjasta on käyty tykkäämässä sen 100kertaa. Miksi ihmiset tykkäilee asioista, joiden sisällöstä ne ei tiedä? Lopetin kirjoittamisen kerta olen siinä ihan paska ja sen sijaan yritin taas vähän piirtää ja maalata, mutten ole hyvä niissäkään. Seuraa vain itkua ja hampaiden kiristystä ja sotkua, kun paiskaan välineet lattialle. Sain hoidettavakseni kukan, mutta hukutin sen. Alle neljä vuotta aikaa saada lapsia, mutta minulla ei ole edes miestä ja miksi olisi? En jaksa edes itse itseäni, enkä pysty huolehtimaan edes itsestäni. Tiskejä on altaassa ties mistä asti. Suihkuun pääsen korkeintaan kerran viikossa. Minusta ei ole mihinkään. Itsesääli ei ole koskaan kaunista, mutta tässä sitä nyt vain ollaan. Pääsen talvella mahdollisesti akku-arviointijaksolle, jotta nähdään onko minusta enää edes asumaan yksin, vai tarvitsenko tuetumpaa asumista.

Marraskuussa minut kirjataan ulos psykiatriselta poliklinikalta, koska heillä ei ole enää tarjota mitään sellaista hoitoa, joka voisi minua auttaa. Olen siis virallisesti toivoton tapaus, jota ei kannatakkaan enää yrittää korjata. En pistänyt vastaan, koska en jaksa enää välittää. En jaksa enää yhtäkään uutta ihmistä, selityksiä, uusia pettymyksiä, en jaksa tapella ja taistella. En jaksa. En jaksa mitään. Haluan luovuttaa. Kroppani tuntuu tekevän hidasta kuolemaa, joten yhtä hyvin voisin vain jäädä odottamaan sitä. En vain jaksa enää välittää. Muut eivät ole välittäneet pitkiin aikoihin.

Kuntoutustukea haettiin taas vuodeksi, vaikka psykiatrikin tuntui olevan sitä mieltä, että työhön paluu saadaan minun kohdallani unohtaa. Sentään olemme jostakin samaa mieltä. En tiedä mitä sitten vuoden päästä tapahtuu, olenko silloin enää hengissä, tai meneekö hakemus edes läpi. Kesän alussa sairaanhoitaja neuvoi kirjoittamaan ylös lauseita, jotka auttavat ahdistuksen iskiessä. En keksinyt kuin yhden: jos olo ei muuten helpota, niin ainakin voin aina kuolla.

Välillä pelottaa olla näiden ajatusten kanssa yksin. Herätessä ensimmäinen ajatus on, että jos kuolisin ja siskoni perisi minut hänen elämänlaatunsa kohenisi. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista on kuolisinko, jos ottaisin kourallisen käyttämättömiä lääkkeitä, eikä minua löydettäisi pariin viikkoon? Olisiko se toimiva tapa lähteä? Saisinko vain aivovamman, mutta jäisin eloon? En halua vain yrittää kuolla. Haluan kuolla varmasti."

Postaus jota en koskaan julkaissut, koska ajattelin sen vain masentavan muita. En kertonut haluavani ihan oikesti kuolla ja miettiväni miten sen tekisin, jotta kellekään muulle ei tule paha mieli!? Ihan oikeasti nyt!

NYKYHETKI

Nyt eletään vuotta 2021. Selvästikin olen edelleen hengissä, siitä kiitos nykyiselle terapeutilleni, joka kaivoi minut ylös pahmmista suosta ja auttoi ymmärtämään, että suurin syy pahaan olooni on niinkin arkinen asia, kuin paha uupumus. 

En koskaan päätynyt akkujaksolle, koska sen todettiin olevan minulle vain entistä raskaampaa. Sen sijaan päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Hiukan ironista, että ensin minut saatiin kaikenlaisilla minulle täysin sopimattomilla hoidoilla entistä huonompaan kuntoon ja sitten todetaan, että olen menetetty tapaus. Ei tästä enää ehjää saada. Ja koska olin yhteiskunnalle hyödytön, se oli heippa ja koita pärjäillä!

Toinen melko ironinen seikka on se, että vaikka olin erityissairaanhoidossa psykiatrian poliklinikoiden asiakkaana yhteensä seitsemisen vuotta ei kukaan siellä missään vaiheessa maininnut sanallakaan dissosiaatiota, tai epävakaata persoonallisuushäiriötä. Dissosiaatiosta oli kyllä puhe terapiassa, mutta kuulin olevani tunne-elämältäni epävakaa vasta, kun hakeuduin yksityiselle psykiatrille lennettyäni ensin ulos poliklinikalta. Voin kertoa, että kyseinen diagnoosi selitti PALJON asioita. Tämä psykiatri oli myös ensimmäinen, joka osasi jo pelkästään yhden tapaamisen perusteella kirjoittaa kattavimman lausunnon, kuin kukaan muu psykiatrini ikinä.

Olenko edelleen väsynyt ja uupunut? Kyllä. Olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään rasitusikkunani laajuuden. Se on edelleen mitättömän pieni verrattuna terveisiin ihmisiin, mutta se on kuitenkin olemassa. Yhä toisinaan ylitän sen joko vahingossa, tai tarkoituksellisesti olosuhteiden pakosta ja saan kärsiä seurauksista. Selsivin kuitenkin jopa 3kk ilman vaikeita PEM-oireita, eli oikeilla jäljillä ollaan, vaikka vielä onkin paljon tsemppaamista. Erityisen paljon kulutan edelleen energiaa tekemällä palveluksia muille silloinkin, kun voimavarat eivät siihen oikeasti riittäisi ja tänä syksynä terapian tavoitteisiin taitaakin kuulua mm. sen kuuluisan EI:n opettelu.

En ole katsonut myytyjen runokirjojeni saldoa, mutta veikkaan, ettei se ole juurikaan kasvanut. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Muistin taas miksi olen alunperin alkanut kirjoittamaan runoja: purkaakseni omia tunteitani. Olen kirjoittanut uusia runoja ihan vain itseni takia ja julkaissut joitakin niistä somessa. Tällä hetkellä niitä roikkuu myös Malmitalon näyttelyssä. En enää yritä myöskään piirtää, tai maalata väkisin. Oikeastaan en yritä tehdä väkisin enää yhtään mitään, jos asia on riippuvainen vain minusta itsestäni. Se on ollut todella helpottavaa ja opettavaista. Sitä voi kummasti paljon paremmin, kun ei kuluta itseään jatkuvasti loppuun.

Minulla ei ole edelleenkään miestä, eikä lapsia. Sen sijaan minulla on kaksi ihanaa kummipoikaa. Työstän edelleen sitä tosiasiaa, etten todennäköisesti ehdi enää saada biologisia lapsia. 

En enää ajattele (ainakaan omaa) kuolemaa mennessäni nukkumaan. Yleensä en ajattele yhtään mitään. Sen sijaan laitan minkä tahansa Aku Laitisen lukeman äänikirjan pyörimään ja nukahdan siihen yleensä muutamassa minuutissa. 

Mitäs muuta sitten? No, ajattelin tosiaan alkaa taas päivittämään tätä blogia. En vielä tiedä mihin suuntaan tätä vien, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Uupumuksesta ja terapiasta minulla ainakin olisi vielä sanottavaa. Saatan alkaa pitää tätä terapiapäiväkirjana, kirjoittaa ylös asioita jotka ovat joko kohentaneet, tai huonontaneet vointiani, tai purkaa ahdistuksissani vain satunnaista ajatusvirtaa, tai sitten jotain ihan muuta. Aika näyttää. Aion myös lakata pahoittelemasta sitä kuinka pahalta minusta milloinkin tuntuu, tai oikeastaan lakata pahoittelemasta tunteitani ylipäätään. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Mikäli tämä blogi on jollekin liian raskasta luettavaa, niin eihän tätä ole mikään pakko lukea. Tämähän on kuitenkin minun blogini. Ja tämän blogin sanoma on, että vaikka olisi minkälaisia ongelmia ja olisi kuinka vaikeaa tahansa, niin niitä ei tarvitse piilotella, tai hävetä. Eivätkä ongelmat poistu sillä, että ollaan hiljaa ja esitetään voivansa paremmin, kuin voidaankaan, jotta kukaan muu ei vain vahingossakaan rasittuisi. Voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, ettei se todellakaan toimi. Pahasta olostaan pitää saada ja voida puhua, muuten se kerääntyy sisälle ja lopulta sitä ei enää kestä. Silloin sitä vasta ollaankin ongelmissa.

Harkitsin myös aloittavani blogin ihan puhtaalta pöydältä, mutta silloin en voisi seurata kehitystäni. Ja toisaalta, mikäli joku tästä blogista sattuu jotakin apua, tai vertaistukea saamaan, tai satun vahingossa lisäämään edes hippusen tietoisuutta mm. mielenterveysongelmista, niin sehän on vain hyvä asia.

Ps. Siirsin domainini kotisivuilleni ja mikäli onnistuit tänne jotenkin löytämään, niin tämän blogin löytää tosiaan tällä hetkellä osoitteesta: https://ranninentintti.blogspot.com/




Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit