MIELENI VANKINA OSA 1. MISTÄ KAIKKI SAI ALKUNSA

Ajattelin ensin, että sivuutan koko näyttelyni täällä blogin puolella. En oikein välitä sen mainostamisesta, enkä halua, että kukaa kuvittelee, että olen aloittanut blogini uudelleen vain sitä mainostaakseni. Toisaalta, koska se nyt kuitenkin liittyy mielenterveyteen, joka taas on aika pitkälti aihe jonka ympärillä tämäkin blogi on pyörinyt, niin... ehkä mä vaan kerron joko jutun? 


MISTÄ KAIKKI SAI ALKUNSA

Helmikuussa 2020 mulle kilahti seuraavanlainen viesti

 "Huomenta. Vielä kysyn sulta että jos on mahdollista malmitalon alakerran aulasta saada valokuva näyttely tila huhti-toukokuussa. Niin olisitko kiinnostunut?

Ensimmäinen reaktioni oli, että en todellakaan. Enhän minä todellakaan ole mikään valokuvaaja! Lisäksi kuntoutustukeni käsittely oli viivästynyt ja olin vailla tuloja. Mistä minä nyt rahat johonkin näyttelyyn vielä repisin? Näyttely ei kuulostanut muulta kuin ylimääräiseltä stressiltä ja ahdistuksesta ja pilkankohteeksi joutumiselta ja häpesin itsenäni jo ihan tarpeeksi.

Koska olen kuitenkin miellyttäjä luonne lupasin harkita asiaa ja katsoa, olisiko minulla ylipäätään mitään kuvia. Valokuvia oli kyllä, sellaiset neljän ison ulkoisen kovalevyn verran ja jo pelkästään niiden läpikäyminen oli uuvuttavaa. Eikä pelkästään niiden määrän takia, vaan siksi, että siellä oli myös paljon muistoja, joita en olisi välittänyt muistella. Kuvat joissa esiintyi muita ihmisiä skippasin heti alkuunsa. Suurin osa muista kuvista oli mitäänsanomattomia luontokuvia, sitten oli miljoona kuvaa koirista ja toiset miljoona kuvaa minusta. Aivan liian monta kuvaa sekaisin olevasta minusta. Yksinäisestä minusta. Huomiota hakevasta minusta. Kuva minusta huonoimmillani jäi kummittelemaan mieleeni. Voisiko siitä kehitellä jotakin? Tuskin. Yritin kasata kansioon parhaat luontokuvani, mutta en pitänyt niistä. Niissä ei ollut mitään särmää. Tunne siitä, ettei minusta ole tähän, tai ylipäätään mihinkään vahvistui. Luovutin. 

Muut eivät. Liian hienovaraiseksi jäänyt yritykseni pyristellä irti tästä hienosta tilaisuudesta valui viemäriin itsetuntoni rippeiden kanssa.

Mielenterveysaihe olisi kuulemma hyvä. En ollut ehdottanut aihetta edes tosissani, mutta enää ei auttanut perääntyä. Tunnelma oli ristiriitainen. En ole valokuvaaja, mutta ehkä voisin korvata puuttuvan taidon tarpeeksi tärkeällä aiheella ja ajatuksella. Toisaalta hirvitti näyttää ihmisille jotakin niin henkilökohtaista. On aivan eri asia kuvata muita ja esitellä heidän tarinansa oman nimensä alla, kuin kertoa oma tarinansa kaiken paljastavin kuvin ja sanoin. Olisinko valmis olemaan niin avoin ja alaston? Näyttämään kaikille pahimmat heikkouteni? Antamaan muille aseet minua vastaan?  Alusta asti kuitenkin tiesin, että jos lähden tähän ja haluan edes yrittää vaikuttaa asioihin, haluan tehdä sen kunnolla. 

Sitten tarvittiin tietenkin esimerkkikuvia. Lähetin ensimmäisenä kuvan, joka oli jäänyt vainoamaan minua. Se oli kuva, jonka olin ottanut edellisvuonna maattuani taas kerran sängyssä kaksi viikkoa, kykenemättä käymään tuona aikana kertaakaan edes suihkussa ja itkettyäni viimeiset parituntia peläten sitä, ettei tämä tästä enää paremmaksi muutu. Henkinen huonovointisuuteni oli pientä verrattuna fyysiseen olemukseeni, eikä muiden CFS potilaiden kamppailun seuraaminen tehnyt oloa yhtään helpommaksi. Fakta kun oli, ettei ollut mitään takuita siitä, että vointini enää paranisi. Onneksi niin kuitenkin tapahtui. 

Otin kuvan, kun ystäväni kyselivät mitä minulle kuuluu, enkä jaksanut kirjoittaa. Kuvahan kertoo tunnesti enemmän, kuin tuhat sanaa, eikö?

Sen sijaan, että yksikään olisi huolestunut, tai kysellyt vointiani tarkemmin, aloin saada kommentteja siitä, kuinka hieno tuo kuva oli. Taiteellinen suorastaan! Toivoin, että näyttely auttaisi näkemään kuvassa muutakin, kuin sen taiteellisuuden. 





Kommentit

Suositut tekstit