MIELENI VANKINA OSA 2. KAIKKI MIKÄ VOI MENNÄ PIELEEN, MENEE PIELEEN

Pienen sekaannuksen takia luulimme hetken, että myös Malmitalo oli hyväksynyt aiheen. Sitten tuli ilmoitus, että masennusaihe olisi liian synkkä aulaan. Olin jo hiukan ehtinyt salaa innostua. En niinkään itse näyttelystä, vaan siitä, että sen avulla voisin ehkä lisätä ihmisten tietoisuutta mielenterveysongelmia kohtaan. Edes vähäsen. Pettymys oli suuri. Mikään elämässäni ei tuntunut sillä hetkellä menevän odotusten mukaan. 

Kuntoutustukeani oli jatkettu vain neljällä kuukaudella, vaikka minulle oli haettu pysyvää työkyttömyyseläkettä. Ja koska minut oli potkittu pois polilta, ei minulla ollut myöskään psykiatria, joka olisi voinut kirjoittaa uuden lausunnon. Näyttelyiden kokoamisen lisäksi minun piti siis etsiä vielä psykiatriakin keskellä alkavan koronakaaoksen. 

Ystäväni ei kuitenkaan lannistunut. Ehdotettiin toista aihetta. Tällä kertaa Söpöjä eläimiä. Se ei olisi aiheeltaan liian ahdistava katsojille, eikä minulle ja lisäksi kuvat löytyisivät valmiina. Mikäli olisin tiennyt, että saan ehdottaa näyttelyyn muutakin kuin valokuvia, olisin ilman muuta ehdottanut heti kättelyssä niitä! Tuntui, että saimme odottaa vastausta ikuisuuden. Ja kun vastaus vihdoin tuli minulla olikin yhtäkkiä järjestettävänä kaksi näyttelyä, sillä mielenterveysaiheisen näyttelyn voisi siirtää parvelle!

Siitä se stressi ja ahdistus vasta alkoikin. Ja aivan järkyttävät paineet. Ja häpeä. Minulla oli vain muutama viikko aikaa kasata kaksi näyttelyä tyhjästä 100€:n budjetillani. 

Ensin selasin taas läpi kuvavarastoni ja muistojeni valtameren, hukutin itseni menneeseen ja kävin läpi aivan liikaa traumoja ja sarjan muita epäonnisia asioita, otin noin miljoona uutta kuvaa, joista yksikään ei tietystikään ollut tarpeeksi hyvä. En syönyt, en nukkunut. Sen sijaan ahdistuin menneestä ja tulevasta, tunsin katumusta ja häpeää. Suoritin, koska senhän minä osaan. Olin niin rikki, että vain itkin ja suoritin lisää. Miten olin taas saanut itseni tälläiseen tilanteeseen?

Minulla ei ollut varaa mihinkään painotaloihin, tai ylimääräisiin vedoksiin. Päädyin tilaamaan kuvat Ifolorilta ja toivomaan parasta. Kiireessä sitä tulee kuitenkin tehtyä virheitä ja lopulta jouduin itse tulostamaan kuvat tulostimella, jota ei mitenkään varsinaisesti oltu suunniteltu siihen hommaan. Tulostin kuvat mustavalkoisina, mutta ne tulostuivat jatkuvasti sinisen ja vihreän eri sävyissä. Lisäksi epätasalaatuisen tulostusjäljen vuoksi saman kuvan sai tulostaa keskimäärin viisi kertaa, ennen kuin värit olivat edes jotenkin kohdillaan, eikä kuva ollut täynnä mustetahroja. Halusin heittää koko tulostimen seinään miettiessäni miksi helvetissä edes yritän tehdä tätä.

Ai niin. Siksi, että olen kurkkuani myöten kyllästynyt häpeämään itseäni ja sairauksiani ja esittämään olevani iloinen ja hyvinvoiva silloinkin, kun en sitä ole

Koko prosessin ajan kävin kuitenkin mielessäni läpi asioita joihin näyttelyn tuoma julkisuus ja mielenterveyteen liittyvät ennakkoluulot ja harhakuvitelmat mahdollisesti vaikuttaisivat: tuleviin ihmissuhteisiin, etenkin miehen löytämiseen, töiden hakemiseen, lemmikin hankkimiseen. Tämä hanke voisi vaikuttaa negatiivisesti kaikkeen mihin liittyisi joku toinen ihminen. Olin kokenut sen monta kertaa. Mietin myös kommentteja joita tulisin saamaan ja joita olin kuullut koko elämäni. Kuinka kaikki haukkuisivat minun lisäkseni myös valokuvani ja näyttelyn esillepanon. Olisipa minulla ollut varaa teettää edes kunnon kuvia. Tuntui tekopyhältä kampanjoida mielenterveysongelmista puhumisen puolesta. Ja silti tärkeältä, koska juuri niitä asioita halusin muuttaa. Ennakkoluuloja ja stigmaa. Poistaa häpeää. En todennäköisesti pystyisi tekemään omalla toiminnallani juurikaan, mutta jos se liikuttaisi edes jotakin. Edes vähäsen. Ehkä siitä voisi kasvaa jollekin suurempia ideoita? 

Olin juuri selviytynyt jotenkin pahimmiasta kriisistä ja tullut sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että minusta roikkuisi muiden ihmisten ruodittavana jossakin julkisella paikalla kuvia, kun olen huonoimmillani. Olkoonkin, että osa kuvista on enemmän, tai vähemmän lavastettuja. Toisaalta. Olihan niitä jo netissäkin. Inhosin itseäni ja niitä kuvia, mutta eihän minun tarvitsisi niitä katsella. Kenties ketään muutakaan ei kiinnostaisi.

Sitten joku sai idean runoista joita voisi laittaa kuvien  rinnalle. Ei saatana. Uusi kriisi. Sen lisäksi, että olin itse kuvannut itseäni, minun pitäisi vielä paljastaa ajatuksenikin. Ja jakaa runoja jotka eivät aikaisemminkaan ole olleet mikään menestys. Häpeä runokirjastani räjähti taas vasten kasvoja. Ei helvetti. Suostuin kuitenkin, koska en osannut kieltäytyä, eikä minulla ollut voimia väittää vastaankaan. Mitä minä näyttelyiden järjestämisestä mitään tiesin? En niin yhtikäs mitään.


Olin juuri ehtinyt tehdä rohkeimman tekoni siihen mennessä ja mainostaa näyttelyä omilla Facebook sivuillani. Vain muutama päivä myöhemmin koronarajoitukset sulkivat Malmitalon. Se oli samaa aikaan valtava pettymys, koska olin käyttänyt niin paljon aikaa, energiaa ja rahaa näyttelyiden valmistamiseen ja toisaalta taas todella huojentavaa. Minun ei tarvitsisikaan nolata itseäni. 

Lopulta näyttelyiden ajankohta siirtyi niin monta kertaa, että viidennellä kerralla lakkasin laskemasta ja luovuin toivosta sen suhteen, että näyttelyitä tultaisiin koskaan pitämäänkään. Ehkä universumi halusi taas viestiä jotakin. Ehkä juuri näin sen pitikin mennä? Minusta ei ole mihinkään. 

Kommentit

Suositut tekstit